Armas ja salaperäinen kello

Olipa kerran pieni koira nimeltä Armas, joka asui keltaisen puutalon kuistilla suuren metsän laidalla. Päivisin Armas tarkkaili pihan tapahtumia: varpusten kinastelua omenapuussa, tuulen tanssia heinissä ja sitä, kuinka aurinko liukui hitaasti taivaan poikki. Mutta iltaisin, juuri ennen nukkumaanmenoa, tapahtui jotakin salaperäistä.

Kun koko talo hiljeni ja ikkunat alkoivat hehkua pehmeää valoa, Armas kuuli aina metsän suunnasta pienen kellon kilinän.

Kilin, kilin.

Armas nosti korvansa pystyyn.

— Taas se kuuluu, hän mutisi hiljaa ja tassutteli portaille kuuntelemaan.

Kukaan muu ei koskaan tuntunut kuulevan ääntä. Ei talon ihmiset, ei naapurikissat, eikä edes pihan viisas siili. Mutta Armas tiesi, ettei ääni ollut tuulen temppu.

Sinä iltana hän päätti viimein selvittää asian.

Niinpä Armas hiipi pihan poikki, pujahti aidan alta ja tassutteli metsään. Kuu loisti hopeisena puiden välistä ja sai sammaleen kimaltamaan kuin pehmeä vihreä meri.

Kilin, kilin.

Ääni kuului lähempää nyt.

Armas seurasi sitä pienen puron yli ja suuren kiven ympäri, kunnes saapui vanhalle kannolle. Sen päällä istui hyvin pieni olento, tuskin kävyn kokoinen. Sillä oli harmaa viitta, pitkät viikset ja kädessään pieni hopeinen kello.

— Ai, sinä kuulit minut, olento sanoi yllättyneenä.

— Tietenkin kuulin, vastasi Armas kohteliaasti. — Oletko eksynyt?

Pieni olento pudisti päätään.

— En suinkaan. Olen metsän unenkantaja. Minun tehtäväni on kerätä metsän eläimiltä hyviä unia ja viedä ne nukkuville olennoille. Mutta tänään minulla on ongelma.

Armas kallisti päätään.

— Millainen ongelma?

— Yksi tärkeä uni on kadonnut.

Armas istahti heti vakavana. Kadonnut uni kuulosti hyvin tärkeältä asialta.

— Millainen se uni oli?

Unenkantaja huokaisi.

— Se oli lämmin ja turvallinen uni. Sellainen, jossa tuntee olevansa juuri oikeassa paikassa. Ilman sitä moni metsän eläin näkee levottomia unia tänä yönä.

Armas mietti hetken. Sitten hän nosti kuononsa ilmaan ja nuuhkaisi.

— Ehkä voin löytää sen.

Ja niin he lähtivät yhdessä matkaan.

He kulkivat syvemmälle metsään, missä yöperhoset leijuivat kuin pienet tähdet. Armas nuuhki sammalta, puunrunkoja ja tuulen mukana kulkevia tuoksuja. Lopulta hän pysähtyi vanhan kuusen juurelle.

Siellä, aivan juurien välissä, leijui pieni kultainen valo.

— Siinä se on, Armas sanoi hiljaa.

Kadonnut uni näytti pieneltä hehkuvalta pilveltä. Se värähteli pehmeästi, aivan kuin olisi ollut peloissaan.

Unenkantaja nosti kellonsa ja kilautti sitä varovasti.

Kilin.

Heti kultainen uni leijui rauhallisesti hänen käsiinsä.

— Pelastit koko yön, sanoi unenkantaja lämpimästi. — Kiitokseksi saat lahjan.

Hän kosketti kellolla kevyesti Armaksen otsaa.

Sillä hetkellä Armas tunsi sydämessään suuren, lämpimän rauhan. Sellaisen tunteen, joka tulee silloin, kun tietää olevansa rakastettu ja kotona.

— Mikä se oli? Armas kysyi uneliaasti.

— Varauni, unenkantaja hymyili. — Siltä varalta, että joskus tarvitset erityisen hyvän unen.

Kun Armas palasi kotiin, talo oli aivan hiljainen. Hän käpertyi omalle pedilleen, huokaisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä.

Sinä yönä hän näki unta hopeisesta metsästä, kellon hiljaisesta kilinästä ja siitä, kuinka tähdet kumartuivat kuiskaamaan:

— Hyvää yötä, Armas.

Ja Armas nukkui pitkään ja levollisesti aamuun asti.